Molemmat olkapäät koskettavat seiniä

Sisälläni kasvaa tarina. Toivoakseni useampi kuin yksi. Tunnen sen, tunnen kuinka se pyrkii ulos minusta. Haluaisin purkaa sen paperille (tai tietokoneelle jos aivan tarkkoja ollaan). Mutta en tiedä kuinka se muotoutuu. En tunne sen muotoa. Tavallaan tiedän mistä se kertoo, tai mistä siinä on kyse, mutta en kuitenkaan ymmärrä missä siinä on tarina. Tarinan ydin. En tosiaan tiedä.

Internet pitää minut poissa kirjoittamisesta, vihaan sitä, mutta en osaa (tai ehkä en halua) tehdä sille mitään. Onneksi en (juurikaan) enää pelaa mitään. Istun ja juon, juon ja istun, mutta en kirjoita. Haluaisin, että minulla olisi sellaista kunnianhimoa joka pakottaisi minut pysähtymään ja kirjoittamaan. Kuitenkin tunnen suurta vastenmielisyyttä (luterilaista) työmoraalia kohtaan. Inhoan asioiden muuttumista rutiininomaiseksi suorittamiseksi. Haluaisin myös juoda enemmän. Haluaisin juoda ja kirjoittaa. Mutta minä vain juon ja selaan. Joskus luen, joskus katson, mutta useimmiten vain selaan.

Kuitenkin tunnen, kuinka jokin paisuu sisälläni, haluaa ulos. Tunnetta on hankala kuvailla, mutta uskoisin, että kaikki joilla jotain sen kaltaista on ollut, tietävät mistä puhun. Pakko luoda. Halu luoda. Ehkä odotan, useimmiten asiat ratkeavat odottamalla. Ja ne jotka eivät ratkea, eivät ehkä olleet edes odottamisen arvoisia. Joten olen vain. Ja juon lisää.

Mutta yritän olla tekemättä juomisestani numeroa. En haluaisi juopporomantiikkaa. Se on kulunutta (haluaisin sanoa, että klisee, mutta mielestäni yksi suurimmista kliseistä on osoitella ja kutsua asioita kliseiksi). Riippumatta siitä, että haluanko tehdä asiasta numeroa vai en, mielenkiintoisimmat asiat elämässäni (lapsuuden maagisia aikoja lukuunottamatta), ovat tapahtuneet joko humalassa tai jonkun muun substanssin (hyvin harvoin "sorrun" muihin aineisiin kuin alkoholiin, se kun on ehdoton suosikkini) vaikutuksen alaisena.

Haluasin kirjoittaa fantasiaa, mutta uskon päätyväni kirjoittamaan jotain muuta. Luultavasti omasta elämästäni. Tai tarinoita omasta elämästäni, kerrottuna niin kuin tarinoita kerrotaan. Sovittaen, kaunistellen, mukaillen tai ehkä puhtaasti keksien. Keksien sellaisia tarinoita, jotka olisivat voineet tapahtua minulle, jos olosuhteet olisivat olleet oikeat. Toisaalta uskon, etten pystyisi ehkä koskaan kirjoittamaan tarinaa jossa "olosuhteet olisivat oikeat". Se ei vain ole osa minua.

Olen kai enemmänkin ojanpohjan ja kapakan nurkkapöydän miehiä. Istun molemmat olkapäät seiniä koskettaen, katse kohti oviaukkoa, vessan ovea, mitä tahansa paikkaa missä ihmiset liikkuvat. Minä vain katson, katson ja opin. Tietysti aika-ajoin kaipaan jonkun kuuntelemaan tarinoitani, ja usein niitä tullaan kuuntelemaan ilman varsinaista suostumustani (jota en useimmiten pane pahakseni, erityisesti jos kuuntelijana on naispuolinen henkilö). Vastapalvelukseksi he haluavat, että kuuntelen heidän tarinoitaan ja mielipiteitään. Useimmiten puhumme musiikista, joskus sävyyn joka kuvottaa minua selvinpäin, mutta silloin se ei haittaa, mikään ei haittaa. Haluaisin lähteä baariin, mutta minulla on kuumetta, olen vahvasti lääkitty ja humalassa, joten jätän väliin.

Hank.


P.S. Huomasin, että tuon Hankin voi käsittää viitteenä moneenkiin suuntaan, mutta todellisuudessa se on puhtaasti viite Charles Bukowskin kirjalliseen alter-egoon.

Kritiikkiä ja hitunen haikeutta

Luettuani edellisen merkinnän läpi huomasin muutaman asian. Teksti on lähes lukukelvotonta. Saatuani yhden asian sanottua, seuraavassa lauseessa tyrmään sen. Ehkä se johtuu siitä, että en ole tottunut tämäntyyppisen kirjoittamiseen. Siis tälläiseen, että kirjoitan ylös suoraan mitä ajattelen. Annan sormieni vaeltaa näppäimistöllä vapaasti. Kirjoitusprosessi itsessään on tällä metodilla hyvinkin vapauttavaa, mutta tulokseksi saan, ainakin edellisen merkinnän perusteella, pitkät pätkät poukkoilevaa ja jonkinlaista sisäistä taistoa käyvää tekstiä. En ole aivan varma onko se hyvä vai huono asia. Ainakin sitä oli hieman työlästä lukea, mutta se saattoi myös johtua siitä, että se oli minun ajatuksiani ja tuossa poukoilevassa ja raa'assa muodossa muistutti hyvin paljon tapaa jolla ajattelen.

Novelleja kirjoittaessa yritän sisäistää hahmon niin paljon kuin pystyn. Ikäänkuin näytellä henkilöitä ja miettiä mahdollisimman realistisesti mitä he tekisivät niissä tilanteissa joihin sairas mieleni heidät työntää. Tässä saattaa olla hyvin tärkeä pointti kirjoitukseni kannalta. Yritänkö liikaa? Minä en ole kirjailija. Harva kirjailija on julkaissut kirjaa alle kolmekymppisenä. Miksi minun pitäisi? Miksi minä yritän? Minähän inhoan yrittämistä. Yrittämisellä tarkoitan vaivannäköä jonkun suuremman päämäärän vuoksi. Haluaisin antaa asioiden mennä omalla painollaan. Niiden pitäisi vain tapahtua. Useimmiten pystyn siihen, erityisesti humalassa pystyn siihen. Toisaalta humalassa olen myös jonkinlainen jumala, joka kertoo parhaat tarinat ja kykenee juomaan määrättömästi alkoholia (joka on itseasiassa melko kaukana totuudesta, minulla on onnettoman huono viinapää). Joten se ei kai ole kovinkaan hyvä vertailukohta.

En tiedä, haluaisinko edes olla kirjailija. Joskus minusta tuntuu, että olen vain jotenkin ajautunut pitämään sitä jotenkin hyvänä vaihtoehtona. Sinänsä minulla ei ole mitään ajatumista vastaan, ainakin se on helvetin paljon miellyttävämpää kuin kiivetä väkisin jostain mistä en halua mennä. Kuitenkin minä kirjoitan. En usko sen tekevän minusta kirjailijaa, en usko että edes kirjan julkaiseminen välttämättä tekisi. En ainakaan haluaisi nähdä kirjailijaa ammattina, osana suurempaa koneistoa. Kirjailija sorvin ääressä, sorvaamassa uutta best-selleriä syötettäväksi kustantajan mainoskoneistoon. Melko varmasti hikeä, ehkä vertakin, mutta ei sielua, ei elämää, ei mutaa. Ei minkäänlaista rosoa. Koneisto tuottaa massajuonta, massahahmoja, massajuonenkäänteitä, massatakakansitekstejä. Koneisto, jossa kirjailija on vain yksi osa liukuhihnaa, yhtä arvokas kuin painokone ja yhtä helposti korvattavissa. Minusta kirjailija (siinä missä kuka tahansa taiteilija) on sellainen henkilö, joka antaa palan itsestään luodessaan jotain uutta.

Minua (kirjoittajana) pelottaa avautua. Aivan suunnattomasti. Minä en puhu tunteistani ikinä selvinpäin, hyvin harvoin edes humalassa. Ja silti, kirjoittaakseni jotain mikä olisi edes jollain asteella merkityksellistä, minun olisi avauduttava. Toki voisin muuttaa päähenkilöt vaikka energiakertymiksi kehittyneiksi avaruusolennoiksi, mutta se ei silti muuttaisi sitä, että niiden ajatukset ja teot, olisivat minun ajatuksiani. Ja sitä tietoa itsestäni, minkä tarinaan valaisin, voitaisiin käyttää minua vastaan. En oikeastaan edes tiedä miten.

Maailmassa on äärimmäisen vähän ihmisiä jotka päästäisin koskaan niin lähelle, että he oppisivat todella tuntemaan minut. Itseasiassa tiedän vain yhden henkilön, mutta siihenkin saatan palata joskus myöhemmin, kun olen menettänyt toivoni (taidanpa tarkistaa taas sähköpostini). Niin kauan kuin muistan, olen ollut eri ihminen eri ihmisille. Esitän aina jonkinlaista karikatyyriä siitä henkilöstä, jonka uskon ihmisten näkevän. Tietenkin tämä on vain yksinkertaistettu versio siitä miten asiat ovat ja hyvin harvoin käytän erityisen paljon voimiani asian pohtimiseen. Se on kai jonkinlainen puolustusmekanismi.

Tietysti voin kirjoittaa pöytälaatikkoon täysin avointa tekstiä, vaikka se ei kovin helppoa olekaan, enkä koskaan näyttää sitä kenellekään. Mutta sillä tavalla en koskaan saa mitään palautetta tai huomiota. Ja kuitenkin, kaikesta antisosiaalisuudesta ja misantropiasta huolimatta, haluaisin huomiota ja hyväksyntää. En uskoisi näyttäväni sitä mitenkään ulospäin, mutta luultavasti olisin mielissäni. Kritiikistäkin, mikäli se olisi perusteltua.

Blogi on luotu

Minä olen Hank. Tai Henry. Tai Henri. Luultavasti Hank, koska samaistun siihen nimeen. Oikeasti en samaistu, minulla on paranoiaa. Luulen, että minua vahditaan. Ainakin jollain tasolla. Luultavasti olen myös oikeassa. Tai ainakin jos käyttäisin oikeaa nimeäni niin kaikki tietäisivät, että se olisin minä. Mikä tietenkin on täysin ymmärrettävää, eikä sinänsä kai ole paranoiaa, jos en halua ihmisten tietävän, että se olen minä joka täällä kirjoittaa. Sitten se kai alkaa olemaan paranoiaa, kun alan muuttamaan pieniä yksityiskohtia jotta minua ei tunnistettaisi. Ja tämä kai on jo paranoiaa, että mietin tälläisiä asioita ensimmäisessä merkinnässäni. Ja luultavasti vielä suurempaa paranoiaa on se, että juuri äsken mietin jonkun analysoivan tätä kirjoitusvirheiden varalta, vertailen niitä johonkin muuhun tekstiini ja näin varmistuen henkilöllisyydestäni. Joten tästä eteenpäin kaikki mahdolliset pilkku- ja muut virheet ovat täysin tarkoituksellisia ja lisätty hämäämään psykoottisia stalkkereita sun muita vaanijoita.

Kaikesta huolimatta aion käyttää tätä ainakin jonkin aikaa kirjalliseen tuottamiseen. Haluan luoda, mutta minun mielikuvituksessani on ollut jonkinlainen tulppa pitkän aikaa. Muutaman vuoden kai. Minulla on hankaluuksia tuottaa tekstiä, joka ei ole osa minun elämääni. Sellaisia asioita jotka eivät ole tapahtuneet minulle. Mitään erityistä hankaluutta minulla ei ole muokata omia kokemuksiani hieman mielenkiintoisemmiksi, mutta sehän kuuluu tarinan kerrontaan. Tuskinpa Kerouacillekaan (kyllä, jouduin tarkistamaan nimen mutu-pediasta) ihan kaikki tapahtumat on tapahtunut juuri niin kuin hän kertoo

Aikanaan, siis silloin ei-niin-kovin-kauan sitten, kun olin pieni poikanen, mielikuvituksessani ei ollut tätä "tulppaa". Kirjoitin fantasiaa ja scifiä ihan tuosta noin vain sivukaupalla. Se oli tietenkin karmeaa, mutta niin kai sen pitää ollakin. Ainakin luulisin niin, koska siihen aikaan kirjalliset esikuvani eivät varsinaisesti olleet mistään kaikkein korkeatasoisimmasta päästä. Mutta silloin mielikuvituksellisen ja luovan tekstin tuottaminen oli melko ongelmatonta. Tietysti se olisi ollut ongelmattomampaa, jos olisin jaksanut keskittyä johonkin asiaan kauemmin kuin kaksitoista sekuntia. Mutta nyt olen vanha, tai ainakin vanhempi ja maailma on tappanut minun mielikuvitukseni. Kiitos vain paljon vanha runkkari (ei en usko jumalaan/jumaliin/lentävään spagettihirviöön).

Eli siis lyhyesti sanottuna, perustin tämän blogin (verkkopäiväkirjan?), saadakseni kirjoituskokemusta. Sillä saadakseni kirjoituskokemusta, minun pitää kirjoittaa. Ilman ajatusta, kirjoittamisesta tulee hieman omituista. Olen sitäkin kokeillut. Ehkä se on runoutta. En tiedä, en juurikaan lue runoutta. Ainakin rivinvaihtojen määrä täsmää. Ja miksi haluan kirjoituskokemusta? No siksi koska minulla on kaksi selkeää vaihtoehtoa tulevaisuutta varten. Minusta tulee isona joko kirjailija tai alkoholisti. Parhaassa tapauksessa molemmat.

Ehkä minun pitäisi kertoa jotakin itsestäni. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että se on tässä blogi-maailmassa tapana. Teen listan koska se on seksikästä ja ihanaa. En usko sen oikeasti olevan. Mutta se on minulle helpompaa ja siksi toisekseen se antaa mahdollisuuden lukijalle (eli sinulle), hypätä suoraan kohtaan jossa listaan asiat joista pidän ja joita vihaan ja päätellä millainen ihminen olen. Ja sehän on kai vain hyvä asia, silloin tätä lukevat vain sellaiset ihmiset jotka pitävät samoista asioista kuin minä, tai pitävät niistä asioista joita minä vihaan. Taidan kopioida jostain internetin sosiaalimediasta sellaisen hauskan listan missä on täydennettäviä lauseita ja sen sellaista ja sitten vastailen siihen. Ja ehkä tunnen ylemmyyttä siitä, että voin hetken kuvitella olevani parempi kuin he. Mitä en tietenkään ole. Kätevänä tietoteknishenkisenä ihmisenä tietenkin tälläisen listan löysin kädenkäänteessä. Kun lopetin nauramisen aloin täyttämään sitä ja kyllästyin. Joten siksipä sitä ei ole tässä, enkä usko mielenkiintoni sellaiseen taipuvan aivan lähiaikoina.

Lienee kuitenkin kohtuullista, että kerron edes jotain itsestäni. Joten pidän/en pidä- lista:

MINÄ PIDÄN:
- Kirjoista
- Musiikista
- Kirjoittamisesta
- Alkoholista
- Kahvista
- Tupakasta
- Känniavautumisista
- Laiskottelusta
- Oudoista tytöistä
- Arvaamattomista baari-illoista
- Viskibassosta
- Absurdista huumorista
- Huonoista valehtelijoista
- Siitä hajusta mikä tulee kun rälläkällä leikkaa metallia

MINÄ EN PIDÄ:
- Päänsärystä
- Tylsistä ihmisistä
- Maailmankatsomuksellisesta yksisilmäisyydestä
- Marsipaanista
- Saamattomuudestani
- Voimakkaista keinotekoisista hajuista (partavedet, hajuvedet, deodorantit)

Ehkä jossain vaiheessa kerron tarkemmin ainakin muutamasta kohdasta. Erityisesti listoissani minut sai ajattelemaan
nämä kohdat: "Alkoholista", "Känniavautumisista", "Oudoista tytöistä" ja "Arvaamattomista baari-illoista". Ne luultavasti ovat "Top-4 Pienet Hyvät Asiat Minun Elämässäni". Kirjoittaminen, musiikki ja laiskottelu taas ovat niin isoja juttuja etten halua laittaa niitä edes lainausmerkkeihin. Luultavasti alkoholikin kuuluisi isoihin asioihin. Tytöt varmaan myös, mutta halusin laittaa tuon nimenomaan "oudot tytöt", koska pelkästään "tytöt" olisi kai liian ilmiselvä. En tiedä. Minäkin luultavasti olen melko outo. Ja nyt tämä vaikuuttaa siltä, että olisin jonkinlainen naistenmies edes jollain tasolla.

Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä olen uskomattoman saamaton ja ujo. Mikä on kai melko huono yhdistelmä missä tahansa sosiaalisessa tilanteessa. Olen kuitenkin harrastanut seksiä. Mikä on kai mainitseminen arvoinen seikka lähinnä sen takia, että olen kyseisen toimituksen suorittanut kerran, ja se oli ihan perseestä. Voin kertoa tarkemmin tästäkin kokemuksesta hieman myöhemmin. Muiden yhtä nöyryyttävien, hauskojen, kipeiden ja alkoholin kyllästämien muistojen ohella. Näihin esimerkiksi kuuluvat kaikki ne kerrat kun olen yrittänyt tavata jonkun tytön tarkoituksella uudestaan (enkä vain sattumalta baarissa).

No siinä kai kaikki tällä erää. Mikäli on vuorossa taas unettomuusjakso, voi olla, että kirjoitan lisää hyvinkin pian. Mutta tällä hetkellä en haluaisi mitään niin paljon kuin muutamaa olutta. Ikävä kyllä, kello on yli yhdeksän ja minulla on rahat loppu.


PS. Olen muokannut tätä tekstiä julkaisemisen jälkeen noin kahdeksan kertaa.