Kritiikkiä ja hitunen haikeutta

Luettuani edellisen merkinnän läpi huomasin muutaman asian. Teksti on lähes lukukelvotonta. Saatuani yhden asian sanottua, seuraavassa lauseessa tyrmään sen. Ehkä se johtuu siitä, että en ole tottunut tämäntyyppisen kirjoittamiseen. Siis tälläiseen, että kirjoitan ylös suoraan mitä ajattelen. Annan sormieni vaeltaa näppäimistöllä vapaasti. Kirjoitusprosessi itsessään on tällä metodilla hyvinkin vapauttavaa, mutta tulokseksi saan, ainakin edellisen merkinnän perusteella, pitkät pätkät poukkoilevaa ja jonkinlaista sisäistä taistoa käyvää tekstiä. En ole aivan varma onko se hyvä vai huono asia. Ainakin sitä oli hieman työlästä lukea, mutta se saattoi myös johtua siitä, että se oli minun ajatuksiani ja tuossa poukoilevassa ja raa'assa muodossa muistutti hyvin paljon tapaa jolla ajattelen.

Novelleja kirjoittaessa yritän sisäistää hahmon niin paljon kuin pystyn. Ikäänkuin näytellä henkilöitä ja miettiä mahdollisimman realistisesti mitä he tekisivät niissä tilanteissa joihin sairas mieleni heidät työntää. Tässä saattaa olla hyvin tärkeä pointti kirjoitukseni kannalta. Yritänkö liikaa? Minä en ole kirjailija. Harva kirjailija on julkaissut kirjaa alle kolmekymppisenä. Miksi minun pitäisi? Miksi minä yritän? Minähän inhoan yrittämistä. Yrittämisellä tarkoitan vaivannäköä jonkun suuremman päämäärän vuoksi. Haluaisin antaa asioiden mennä omalla painollaan. Niiden pitäisi vain tapahtua. Useimmiten pystyn siihen, erityisesti humalassa pystyn siihen. Toisaalta humalassa olen myös jonkinlainen jumala, joka kertoo parhaat tarinat ja kykenee juomaan määrättömästi alkoholia (joka on itseasiassa melko kaukana totuudesta, minulla on onnettoman huono viinapää). Joten se ei kai ole kovinkaan hyvä vertailukohta.

En tiedä, haluaisinko edes olla kirjailija. Joskus minusta tuntuu, että olen vain jotenkin ajautunut pitämään sitä jotenkin hyvänä vaihtoehtona. Sinänsä minulla ei ole mitään ajatumista vastaan, ainakin se on helvetin paljon miellyttävämpää kuin kiivetä väkisin jostain mistä en halua mennä. Kuitenkin minä kirjoitan. En usko sen tekevän minusta kirjailijaa, en usko että edes kirjan julkaiseminen välttämättä tekisi. En ainakaan haluaisi nähdä kirjailijaa ammattina, osana suurempaa koneistoa. Kirjailija sorvin ääressä, sorvaamassa uutta best-selleriä syötettäväksi kustantajan mainoskoneistoon. Melko varmasti hikeä, ehkä vertakin, mutta ei sielua, ei elämää, ei mutaa. Ei minkäänlaista rosoa. Koneisto tuottaa massajuonta, massahahmoja, massajuonenkäänteitä, massatakakansitekstejä. Koneisto, jossa kirjailija on vain yksi osa liukuhihnaa, yhtä arvokas kuin painokone ja yhtä helposti korvattavissa. Minusta kirjailija (siinä missä kuka tahansa taiteilija) on sellainen henkilö, joka antaa palan itsestään luodessaan jotain uutta.

Minua (kirjoittajana) pelottaa avautua. Aivan suunnattomasti. Minä en puhu tunteistani ikinä selvinpäin, hyvin harvoin edes humalassa. Ja silti, kirjoittaakseni jotain mikä olisi edes jollain asteella merkityksellistä, minun olisi avauduttava. Toki voisin muuttaa päähenkilöt vaikka energiakertymiksi kehittyneiksi avaruusolennoiksi, mutta se ei silti muuttaisi sitä, että niiden ajatukset ja teot, olisivat minun ajatuksiani. Ja sitä tietoa itsestäni, minkä tarinaan valaisin, voitaisiin käyttää minua vastaan. En oikeastaan edes tiedä miten.

Maailmassa on äärimmäisen vähän ihmisiä jotka päästäisin koskaan niin lähelle, että he oppisivat todella tuntemaan minut. Itseasiassa tiedän vain yhden henkilön, mutta siihenkin saatan palata joskus myöhemmin, kun olen menettänyt toivoni (taidanpa tarkistaa taas sähköpostini). Niin kauan kuin muistan, olen ollut eri ihminen eri ihmisille. Esitän aina jonkinlaista karikatyyriä siitä henkilöstä, jonka uskon ihmisten näkevän. Tietenkin tämä on vain yksinkertaistettu versio siitä miten asiat ovat ja hyvin harvoin käytän erityisen paljon voimiani asian pohtimiseen. Se on kai jonkinlainen puolustusmekanismi.

Tietysti voin kirjoittaa pöytälaatikkoon täysin avointa tekstiä, vaikka se ei kovin helppoa olekaan, enkä koskaan näyttää sitä kenellekään. Mutta sillä tavalla en koskaan saa mitään palautetta tai huomiota. Ja kuitenkin, kaikesta antisosiaalisuudesta ja misantropiasta huolimatta, haluaisin huomiota ja hyväksyntää. En uskoisi näyttäväni sitä mitenkään ulospäin, mutta luultavasti olisin mielissäni. Kritiikistäkin, mikäli se olisi perusteltua.