Molemmat olkapäät koskettavat seiniä

Sisälläni kasvaa tarina. Toivoakseni useampi kuin yksi. Tunnen sen, tunnen kuinka se pyrkii ulos minusta. Haluaisin purkaa sen paperille (tai tietokoneelle jos aivan tarkkoja ollaan). Mutta en tiedä kuinka se muotoutuu. En tunne sen muotoa. Tavallaan tiedän mistä se kertoo, tai mistä siinä on kyse, mutta en kuitenkaan ymmärrä missä siinä on tarina. Tarinan ydin. En tosiaan tiedä.

Internet pitää minut poissa kirjoittamisesta, vihaan sitä, mutta en osaa (tai ehkä en halua) tehdä sille mitään. Onneksi en (juurikaan) enää pelaa mitään. Istun ja juon, juon ja istun, mutta en kirjoita. Haluaisin, että minulla olisi sellaista kunnianhimoa joka pakottaisi minut pysähtymään ja kirjoittamaan. Kuitenkin tunnen suurta vastenmielisyyttä (luterilaista) työmoraalia kohtaan. Inhoan asioiden muuttumista rutiininomaiseksi suorittamiseksi. Haluaisin myös juoda enemmän. Haluaisin juoda ja kirjoittaa. Mutta minä vain juon ja selaan. Joskus luen, joskus katson, mutta useimmiten vain selaan.

Kuitenkin tunnen, kuinka jokin paisuu sisälläni, haluaa ulos. Tunnetta on hankala kuvailla, mutta uskoisin, että kaikki joilla jotain sen kaltaista on ollut, tietävät mistä puhun. Pakko luoda. Halu luoda. Ehkä odotan, useimmiten asiat ratkeavat odottamalla. Ja ne jotka eivät ratkea, eivät ehkä olleet edes odottamisen arvoisia. Joten olen vain. Ja juon lisää.

Mutta yritän olla tekemättä juomisestani numeroa. En haluaisi juopporomantiikkaa. Se on kulunutta (haluaisin sanoa, että klisee, mutta mielestäni yksi suurimmista kliseistä on osoitella ja kutsua asioita kliseiksi). Riippumatta siitä, että haluanko tehdä asiasta numeroa vai en, mielenkiintoisimmat asiat elämässäni (lapsuuden maagisia aikoja lukuunottamatta), ovat tapahtuneet joko humalassa tai jonkun muun substanssin (hyvin harvoin "sorrun" muihin aineisiin kuin alkoholiin, se kun on ehdoton suosikkini) vaikutuksen alaisena.

Haluasin kirjoittaa fantasiaa, mutta uskon päätyväni kirjoittamaan jotain muuta. Luultavasti omasta elämästäni. Tai tarinoita omasta elämästäni, kerrottuna niin kuin tarinoita kerrotaan. Sovittaen, kaunistellen, mukaillen tai ehkä puhtaasti keksien. Keksien sellaisia tarinoita, jotka olisivat voineet tapahtua minulle, jos olosuhteet olisivat olleet oikeat. Toisaalta uskon, etten pystyisi ehkä koskaan kirjoittamaan tarinaa jossa "olosuhteet olisivat oikeat". Se ei vain ole osa minua.

Olen kai enemmänkin ojanpohjan ja kapakan nurkkapöydän miehiä. Istun molemmat olkapäät seiniä koskettaen, katse kohti oviaukkoa, vessan ovea, mitä tahansa paikkaa missä ihmiset liikkuvat. Minä vain katson, katson ja opin. Tietysti aika-ajoin kaipaan jonkun kuuntelemaan tarinoitani, ja usein niitä tullaan kuuntelemaan ilman varsinaista suostumustani (jota en useimmiten pane pahakseni, erityisesti jos kuuntelijana on naispuolinen henkilö). Vastapalvelukseksi he haluavat, että kuuntelen heidän tarinoitaan ja mielipiteitään. Useimmiten puhumme musiikista, joskus sävyyn joka kuvottaa minua selvinpäin, mutta silloin se ei haittaa, mikään ei haittaa. Haluaisin lähteä baariin, mutta minulla on kuumetta, olen vahvasti lääkitty ja humalassa, joten jätän väliin.

Hank.


P.S. Huomasin, että tuon Hankin voi käsittää viitteenä moneenkiin suuntaan, mutta todellisuudessa se on puhtaasti viite Charles Bukowskin kirjalliseen alter-egoon.