Hei, taas. Se olen minä, Hank. Merkityksetön yksilö maailman merkityksettömässä virrassa. Ikuisesti pessimistinen, mahdollisimman usein humalassa. Turhautunut ja vihainen ei millekkään. Minä en vieläkään kirjoita. Minä vain juon. Välillä teen töitä, ja taas juon. Haluaisin saada jotain aikaan, mutta en vain kykene.
Minä mokasin edellisessä blogi-merkinnässä mainitun mysteerityttö-jutun. Joten olen pari viikkoa käyttänyt uuden mysteeritytön löytämiseen. Katsoin jopa Amélie-leffan. Siinä jos jossain, oli täydellinen mysteerityttö. Huokailin läpi elokuvan, ei lainkaan huono pätkä, vaikka semisti sortuikin romanttisten komedioiden kliseisiin.
Miksi minulla ei ole tyttöystävää? Kaipaisin kovasti jotain toista vierelleni, ja usein saan kontaktinkin naispuolisiin ihmisiin (siis juuri sillä oikealla tavalla), mutta mitään ei ikinä tapahdu. Pitäisikö minun yrittää? En tosiaan haluaisi. En osaa. Taas kerran, "se ei ole minussa". Mielenkiintoiset ihmiset ovat harvassa, ja en mitenkään kykene purkamaan itseäni ihmisille joista en oikeasti pidä. En edes humalassa. Lukuunottamatta tietenkään tätä blogia (vaikka en olekkaan yhtään merkintää tähänkään selvinpäin kirjoittanut).
Olen niin vitun väsynyt kaikkeen.
Hank.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Lyhyen tauon jälkeen
On kulunut aika tarkkaan kuukauden verran edellisestä merkinnästä. En ole onnistunut saamaan itseäni vielä hengiltä. Vaikka aika-ajoin sekään ei ole aivan mahdottomalta ratkaisulta tuntunut. Minua väsyttää, aina väsyttää. Herään kymmeniä kertoja yön aikana, ja päivät makaan liian uupuneena tekemään mitään. En oikein osaa sanoa onko se sitä, että en jaksaisi tehdä mitään, vai vain sitä, että en viitsi.
Kaikki kyllästyttää minua, kaikki tapaamani ihmiset ovat tylsiä, heillä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa mistään. Ei heillä kai ole elämässään mitään sen enempää kuin minullakaan. Minua vai ihmetyttää kuinka he jaksavat jauhaa samoista merkityksettömistä asioista päivästä toiseen. Ihmissuhteita, töitä, koulua. Ei minua kiinnosta. En minä ole niille mikään vitun ystävä, vaikka humalassa saankin aikani heidän seurassaan parhaiten kulumaan.
Ei minua kiinnosta, kuinka "hyvänä tyyppinä" he minua pitävät. Olen vain humalassa huomattavasti vähemmän kulmikas ja tökerö kuin selvinpäin. Siksi aina häivyn paikalta heti aamulla. En kestä niitä. Liikaa ystävyyttä, liikaa sitoutumista, liikaa avautumista, liikaa kaikkea.
Vittu, miksi mokasin suhteeni ainoaan ihmiseen, jota todella pidin mielenkiintoisena ja älykkäänä (paljon minua älykkäämpänä, seikka joka varmasti teki hänestä niin mielenkiintoisen)? Ehkä se oli pelkoa. Varmaankin juuri sitä samaa pelkoa, joka pitää minut erossa ihmisistä jotka ovat minulle ystävällisiä. En ymmärrä mitä he haluavat minulta. Eivät kai oikeasti yhtään mitään.
Olen nyt pitkän aikaa harkinnut ottavani uudestaan yhteyttä tähän henkilöön, josta olenkin jo pariin otteeseen maininnut. Mutta edellisestä kontaktista on jo monta kuukautta aikaa, enkä siihenkään saanut mitään vastausta. En usko, että saisin mitään nytkään. Eihän sillä mitään häviäisi, jos yrittäisi vielä yhden kerran. Ei kai muuta kuin viimeiset itsetunnon rippeet. Ja sehän ei mikään suuri menetys olisi. Onneksi voin sitoa kaiken kiintymyksen ihmiseen, jota en tule koskaan näkemään uudestaan. Ei tarvitse tuhlata tunteita ihmisiin jotka oikeasti haluaisivat tutustua minuun.
Hank.
Kaikki kyllästyttää minua, kaikki tapaamani ihmiset ovat tylsiä, heillä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa mistään. Ei heillä kai ole elämässään mitään sen enempää kuin minullakaan. Minua vai ihmetyttää kuinka he jaksavat jauhaa samoista merkityksettömistä asioista päivästä toiseen. Ihmissuhteita, töitä, koulua. Ei minua kiinnosta. En minä ole niille mikään vitun ystävä, vaikka humalassa saankin aikani heidän seurassaan parhaiten kulumaan.
Ei minua kiinnosta, kuinka "hyvänä tyyppinä" he minua pitävät. Olen vain humalassa huomattavasti vähemmän kulmikas ja tökerö kuin selvinpäin. Siksi aina häivyn paikalta heti aamulla. En kestä niitä. Liikaa ystävyyttä, liikaa sitoutumista, liikaa avautumista, liikaa kaikkea.
Vittu, miksi mokasin suhteeni ainoaan ihmiseen, jota todella pidin mielenkiintoisena ja älykkäänä (paljon minua älykkäämpänä, seikka joka varmasti teki hänestä niin mielenkiintoisen)? Ehkä se oli pelkoa. Varmaankin juuri sitä samaa pelkoa, joka pitää minut erossa ihmisistä jotka ovat minulle ystävällisiä. En ymmärrä mitä he haluavat minulta. Eivät kai oikeasti yhtään mitään.
Olen nyt pitkän aikaa harkinnut ottavani uudestaan yhteyttä tähän henkilöön, josta olenkin jo pariin otteeseen maininnut. Mutta edellisestä kontaktista on jo monta kuukautta aikaa, enkä siihenkään saanut mitään vastausta. En usko, että saisin mitään nytkään. Eihän sillä mitään häviäisi, jos yrittäisi vielä yhden kerran. Ei kai muuta kuin viimeiset itsetunnon rippeet. Ja sehän ei mikään suuri menetys olisi. Onneksi voin sitoa kaiken kiintymyksen ihmiseen, jota en tule koskaan näkemään uudestaan. Ei tarvitse tuhlata tunteita ihmisiin jotka oikeasti haluaisivat tutustua minuun.
Hank.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)